perjantai 15. marraskuuta 2013

Miten voi toista rakastaa jos ei rakasta edes itteään...

Notta tälläsellä ajatuksella o päivä lähteny käyntiin.. Ekan postin jälkeen mietin kovasti vaan mitä ihmettä tänne nyt sit kirjottasi mut antaa tulla sit sellasta tekstiä mitä tullee.. Eli kirjotellaan ihan ittelleen vaan ja puretaan ajatuksia ja muistoja ja muuta möhnää tuolta aivokopasta.. Ja koetetaan poiketa mahollisimman monessa kukkapurkissa selostuksen aikana.. Se o tavoite..


Niih.. Tuo ajatus on pyöriny päässä nyt illan aikana ja aamun mietin et miten tässä voi olla ITE parempi ihminen ja yrittää olla vailla toisilta muutosta.. Ja pikkuhiljaa sitä on tän puolen vuoden aikana ymmärtäny et se vika vois ollakki miussa miksei mikään miellytä tai innosta enää.. Lääkitystä en haluais hakea enää näihin ihme oloihin joten jos sitä alottais ihan vaan ittestään.. Täs on tuntunu et koko maalima kaatuu niskaan ja jokainen huoli jää vaan junnaamaan ja painaa syvemmälle suohon.. Muksun sydänvika, rahahuolet, työt/työttömyys, lemmikit ja koti.. Eniten tässä on kärsiny ihmissuhteet ja on taas päässy sulkeutumaan omaan pieneen kuoreen josta ulos tuleminen on ollu ennen hidas prosessi mut nykyään se vois tapahtua nopeemmin, omaan tahtiin kuitenkin.. 



Kauheeta ajatella et ei oo enää pitkään ni tyttö täyttää 6kk.. PUOL VUOTTA! Mihin ihmeeseen se aika on menny? Vastaha sitä kusi tikkuun viivoja! Eihän sitä enää takasi saa vaikka harmittaa et jäi niin paljon tekemättä.. Kuvia ottamatta, vaatteita ompelematta ja kaikkee sellasta.. Toisaalta kuinka moni äiti jaksaa yövalvomisten ja päivähuutojen jälkeen paljoa tehdä ennen ko muksu alkaa oikeesti nukkua kunnolla öitä ja itkuisuus vähenee.. Oon siinä mielessä hyvässä osassa et muksu on helppo.. Ei oo turhia itkuja kauheemmin ollu ja nukkunu päikkärit ja yöunetki hyvin.. 



Raskaus oli helpoimmasta päästä.. Edes loppu puolella ei ollu muuta ongelmaa kuin vartin välein kusella juokseminen.. Ei pahemmin rajottanu olemista ja mutsi sanoki ettei pitäs olla mahollista viimesillään paksuna olles istua "polvet suussa".. Tais olla pari kuukautta laskettuun ko laittelin vitutuspäissäni lamppuja kattoon ja sain pienet säväritki siinä touhutessa.. Ja paljon sitä tuli tehtyä ko alko ärsyttää tarpeeks asiat.. Neuvolasta hössöttivät perhepalveluja meille siivoomaan ja auttaan kämpän kans ko en jaksanu kauheemmin kuitenkaa noukkia tavaroita ja imuroida saati kumarrella.. Parhaimmillaan alko jaloissa tuntua "ylipaino" kertyneistä kiloista.. Perhepalvelut ku kävi ni seuraavaks sain viikon aikaa siivota ettei meistä tehä ennakkoon lastensuojeluilmotusta syystä ettei asunto ole valmis vauvaan.. Kaksi kuukautta laskettuun eikä ollu hoitopöytä tai pinnari kasassa ja se oli sit tarpeeks ilmotuksen tekoon? Kauheeta holhousta ja höösäystä, liekkö sillä et muuten tuppaa kaikki äitit olemaan sitä "oikeeta" 30v luokkaa..



Jos tuosta ei tarpeeks ressiä saanu revityksi ni heti alusta asti sikiön sykkeet oli liian matalat.. Vain 120 tasolla koko ajan.. Kerran sai 140 sykkeeksi, tasan kerran! Ja syyninkiin et mistähän johtusi.. Kuitenkaan syytä ei löydetty missään vaiheessa vaikka käytiin kuinka ultraileen pari kertaa kuussa.. Ainakin näki muksun useesti ja sai paino-arviota joka oli sekin alhanen... Syödä piti mut mitenpä syöt ko ahistaa joka kerta ko painostetaan tekemään kaikkea mahollista.. Kylhä se paino sit nousiki loppuje lopuks ja nyt oon taas siinä painossa mikä oli ennen synnytystä..




3viikkoa ennen laskettua sitten se tapahtu! Holhous miusta siirty muksuun... 4.6. oli tarkotus sit käynnistää synnytys tipan kanssa... Sai siinä viikon aikaa tottua ajatukseen et sieltä ei sit tulla mahan kanssa pois! Tiistaina pistettiin tippaa ja seurattiin käyrää... Ei vaikutusta..  Tiistai-keskiviikko yön olin osastolla jossa oli mitä ilmeisimmin sektiolla synnyttänyt äiti vauvan ja miehen kanssa.. Sen illan kuuntelinki sit ko äiti itki kipujaan ja silti jakso nousta ylös ko lääkärit luvan anto.. Totesin siinä etten itelleni sitä halua jos se noin kipiää tekköö..

Keskiviikkona uusiksi.. Supistukset koveni muttei silti tapahtunu mitään muutosta... Paitsi pääsin osastolta synnärille yöksi et saan nukkua rauhassa eikä vauvat herätä.. Ainoona esteenä olis ollu et tarvittisivat sen sit synnyttäjälle jollon joutusin poistumaan.. 

Sairaalassa ollessa ottivat kolme kertaa päivässä sydänkäyrän muksulta käynnistyksen ulkopuolella... Keskiviikko-torstaiyönä tuli täti ottamaan joskus ennen kolme käyrää.. En pahemmin heränny ko kiinnitteli anturit paikalleen ja alko sit ottamaan nauhaa... Puoli unessa seurasin sitä touhua kun havahuin siihen touhuun ja kattelin miten numerot nousi ja laski ruudussa... Yks kaks sit hoitaja poistu ja tuli takasi lääkärin kanssa.. Sit sitä pitiki herätä jo kunnolla sillä piti mennä ultraan! Kolmelta yöllä! Ei pahemmin muista mitään muuta ku sen et soitin isukille et alappa tulla NYT HETI TÄNNE! Hätähän siinä iskee ko ei paljoa selitetty muuta kun sanottiin et sykkeet kävi 80 joten katotaan mitä tehdään.. Isukki tuli sit huoneeseen jatkamaan uniaan säkkituoliin kun lääkärit oli todennu et aamulla leikataan.. Vieläkin tuntuu pahalta koko ajatus... 4tuntia aikaa totuttautua ajatukseen ja yritä olla miettimättä sitä edellisen yön naista joka itki ja valitti kipujaan... Sain vielä nukutuksi pari tuntia ja sit oliki jo lähtö edessä.. 

Kiva hoitaja laitto valmiiks leikkaukseen ja selitettiin huolella et mitä nyt tapahtuu ja mitä tulee tapahtumaan.. Tutustumiskäynnillä tuli huono olo siellä leikkuusalissa ja yritti koko ajan tapella vaan sitä ajatusta vastaan.. Pakko sinne oli nyt mennä! Leikkuupöydälle siirtivät ja kattelivat papereita vielä ja totesivat siinä sit "Ai kappas.. Hyvää syntymäpäivää! Oliko tää jotenki suunniteltu?".. Eihän se mitenkään suunnitelmissa ollu et niinki hyvin sattuis päivät sopiin yhteen.. Anestesialääkäri selosti et mitä kaikkee siinä sit tulee tapahtuun.. Oli pakko kysyä et painaako se leikkaava lääkäri minnuo jostain rintakehästä ko en saanu kunnolla henkeä yhessä vaiheessa.. "Sisäelimet nousee ylös vain.. Ihan normaali..." Tunteesta ko pääsi yli ja alko valmistautua kuulemaan ensimmäisen rääkäsyn naperolta ni tuli joku ihme sensuuri kuuloon.. Kuulin kyl ko vähän kätisi ja sit näinki vaan kätilön selän ko lähti tyhjentämään hengitysteitä nesteestä.. Eivät sit näyttäneet muksua niinko oli selostettu.. Ei edes puhistuksen jälkeen vaan sit vaan suitsait sukkelaan maha kiinni ja muksu oli viety keskolaan koppiin lämpöön ja happeen.. Koko sen sulkemisajan ja myöhemmin ku käytiin keskolassa ennen heräämöön menoa mietin et nii kumpi se oli! En ollu kuullu ko lääkäri sano sukupuolen! Ja tuli ne tätitki vielä sanomaan et sulonen *piip* tuli.. NII MIKÄ?!? 



Siellä se pieni oli kopissa ja mie sänkypotilaana.. Pääsin kuitenki pari kertaa sängyn kans keskolalle kattomaan muksua.. Tavallaan vasta kun näin sen kortin joka siinä kärryn kanssa kulkee ni älysin et kumpi sieltä tulikaan.. Ei se ollutkaa sukupuoleton! Ja oli kyl sulonen pieni tyttö.. Painoa vaan 2340g ja pituus mitattiin vasta myöhemmin 45,5cm... Ja vain 3viikkoa ennen laskettua... Myöhemmin saatiin tietoon ettei istukassa ollu mitään vikaa joten mikähän sen pienen koon ois voinu sit aiheuttaa.. Sit alko kova syynäys sykkeen alhasuuden kans.. Ei pahemmin muista mitään ekoista päivistä.. Leikattiin 8 jälkeen ja osastolle ko pääsi ja hoitaja poistu paikalta ni sai hälyyttää takasi vuodon takia.. Leikkuussa ei paljoa verta menettäny mut vuodossa sit meniki litra! Hemoglobiini tipahti 79:sään eli ei ollu mahollista nousta ylös sinä eikä seuraavana päivänä.. Eka päivä meni vuodon kanssa ja seuraavat päivät alhasen hemon takia.. Sit ko sai luvan kulkea ni oli pakko ottaa tuoli kaveriks et jos alkaaki heikottaa... Tipat ko sai pois ja ittensä pystyyn ni aloin ravaamaan alakerran keskolalla jatkuvasti! Huoneeseen tuli kaveriksi toinen nainen muksun kanssa ja siitäkö se ahistus sit paheni vaan! Lääkäri kävi kertomassa kierroksen jutuista ja toinen sai olla muksunsa kanssa siinä vieressä onnellisena.. Vitutti! Ahisti! Ärsytti! Miksen mäki saanu!?!


Sykkeen alhasuudelle löyty tavallaan syyllinen.. Pitkä qt-arvo.. Eiko lääkitystä vaan puskemaan heti parin päivän ikäselle muksulle ja vanhemmat syyninkiin.. Eipä meillä ollu sitä ni mistä ois voinu oikeen tulla.. Geenitutkimuksiin lähti näytteet ja niihin vastaus piti saaha parin kuukauden päästä.. Eiko odottamaan niitä ja totuttautumaan 8tunnin välein annettavaan lääkkeeseen ja vauva-arkeen..

Sunnuntaihin asti riitti mulle sielä olo.. Kävin syömässä osastolla korkeentaan jos muistin monelta ruoka oli ja nukkumassa.. Muuten sit oltiinki koko aika keskolalla.. Mummu ja tätit kävi kattomassa ja aika ei tahtonu kulua oikeen siellä.. Tikit ja kivut oliki sit ongelmana ko lähti osastolta.. Miten pääset ylös sängystä ko oot tottunu vatsalihaksia käyttämään ja nyt ne o langotettu kiinni!? Melkonen taituri siinä piti olla et pääsi edes ylös.. Osastolla oli sentään nouseva selkä sängyssä et sillä kippas ittensä pystyyn... Viikko ravattiin kuitenki keskolalla, aamusta iltaan perhehuoneessa ollen.. Tätit kyseli et ollaanko yötä oltu siellä kun ei taida monestikkaan vanhemmat olla aamusta iltaan siellä muksun kanssa... Seuraavalla viikolla ei päässy käymään ko piti mennä kotiin hoitaan asioita.. Viimeset päivät "lapsettomina" vietettiin ja sit odottamaan muksun kotiutumista.. Kotiutumisen ehtona oli et ollaan yö muksun kanssa keskolan perhehuoneessa.. Maanantaina kävin sit kyselemässä et millonkas sitä voitas tulla ja millon kotiin.. Sillo sai sit kuulla et paino ei riitä (raja 2,5kg) ja lisäksi aortanläpän vierestä on löytyny reikä.. Sehän vaikutti sit kaikkeen ko ei veri pääse kunnolla kiertämään aorttaan saati sit vielä ko kammioiden väli vuosi.. Ja tätit oli naljaillu et ollaan tylsää seuraa ko muksu nukahti kesken syötön.. Eli siihen loppu se imetys ja pullolla mentiin vaan.. Torstaina päästäsi kotia jos paino vaan riittää eli keskiviikkona oltiin yötä sielä...


Kotiin tulo tuntu pahalta aina ilman muksua.. Sit se tunnosti vielä pahemmalta muksun kanssa! Oltiin viikko oltu keskolalla joka päivä ja sillon turvallisesti monitorin päässä.. Nyt sit piti tulla kotiin ilman sitä töllötintä ni mistä näkee et onko napero vielä hengissä! Ahistuspuristus ja eiko nimiäjäisiä suunnittelemaan..

2kk jälkeen päästiin kunnon lääkärille joka totesi et geenitestien tuloksesta riippuen voidaan lopettaa lääkitys.. Siinä sit oot elättelemättä liikaa toivoa ja silti koetat miettiä miten elää ilman lääkkeitä ja ylimäärästä huolta! Vieläkin nukun huonosti... 3kk ikäisenä lääkitys lopetettiin ja terveen paperit saatiin.. Reijät umpeutuu ja kammioiden välinen reikä oli enää 1,4mm eli lähes olematon.. Kontrolli ennen vuoden ikää.. 

Nyt vasta kun ei tartte enää huolehtia niin paljoa ni kummittelee joku takaraivossa joka valvottaa ja pilaa unirytmiä! Ensin et uskalla kiintyä liikaa muksuun kun joku aamu se ei vaan välttämättä herääkkään ja sit sanotaan et voidaanki mennä niinko normaalit terveet muksut! Nyt sit kiritty sitä kontaktia kiinni mitä ei ennen uskaltanu luoda.. Onneks ei menny sen pidempään niitten testien kanssa ko eihän sitä muuten ois uskaltanu koko sinä aikana luoda kunnon kiintymyssuhdetta omaan lapseensa!

Muksu nukkunu kotiin tullessaki hyvin ja yleensä vaan kerran kaks heränny yöllä syömään.. 8tunnin välein lääke ja nyt ko sitä ei oo ni ihan miten sattuu :D Edelleen nukahtaa kunnolla vasta 00 jälkeen jollon oli päivän viimenen lääke... Enää ei oo yösyöttöjä ollu pariin kuukauteen eli saa nukkua ihan rauhassa yönsä kunhan saa muksun nukahtaan ja oman pään tyhjäksi.. 

Että sellasta se oli sillon.... Jospa seuraava ei sit ois nii kauheen vaikee... *sormet ristiin valmiiks*



Ja nyt jos palais tuohon otsikkoon ja ajatukseen... Kaiken tuon hälinän aikana ei osannu ajatella itteään paljoa ja yritti aina välillä saada sitä omaa-aikaa käymällä mummuloissa ja sit välillä ulkona tuulettautuun.. 3viikon ikäsen ko jättää mummulle hoitoon et saa tehä pari iltaa töitä saadakseen ajatukset pois ei oo hyvä idea kuitenkaan.. Sieltä ko ei päässy pois ennen ko työaika loppuu, ulkona ollessa saa lähtee ko tuntuu siltä.. Nyt sit sairasteltiin yhessä Sinin kanssa ja ollaan jo paranemassa ni tulee mieleen se ettei oo voinu pariin päivään käyä suihkussa ja muksu on 24/7 siinä sun kanssas ni miten ois se oma-aika.. Isi nyt vahti aina tarvittaessa mut ei se pelasta sillä kyl se huuto kuuluu ja muksu kimpoo aika nopiaan takasin jos ei rauhotu tai pitää tehä jotain..

Oon täs nyt pitkään syyttäny muita siitä ettei mulla oo kivaa ja kaikki mee niinko haluan.. Oma vikahan usein se on ollu ko ei voi hajota useempaan osaan tuosta vaan ja olla miljoonassa paikassa samaan aikaan.. Vielä ko pääsis yli siitä tunteesta et nyt taas jäi jotain kivaa välistä ihan sillä et toinen ei toimi niinko mie oon aatellu (enkä oo ääneen ilmassu asiaa edes).. Oon miettiny kaksiteen asumista Tuitun kanssa mut sit taas rakastan tuota karvaturpaa ja haluan et muksulla on isä ja mahdolliset seuraavat tulis samasta geenisotkusta ko tuo nukke.. Aikunen ihminen pärjää ilman minnuo mut muksu sit taas ei... Ei silti jaksais olla toiselle äitinä mutkuttamassa ja NALKUTTAMASSA (niinko äijät sanoo et akat tekköö mut näköjään niillä emännilläki on syyt) jatkuvasti ja sit on tavallaan etääntyny vaan.. Jos sitä vaan ottaa itteään niskasta ja alottaa alusta tän äiteilyn vielä ko kerkee ennen ko mitää peruuttamatonta tapahtuu.. Alkaa vaan vaatimaan omia oikeuksia ja vähän nalkuttaa velvollisuuksista jos ei ala tapahtumaan mitään.. ;)

Joten miten voi rakastaa toista jos ei rakasta edes itteään.. Pakko se on alkaa itteään rakastamaan et voi tuntee sitä oikeeta rakkauden tunnetta toista kohtaan! Oon joskus jollekulle sanonu tuota ja sit en ite muista kuitenkaan elää ite sen mukasesti mitä sanon.. Nyt sit pakko muistaa jo! Alan nyt vaan ottaa itteeni niskasta ja retuutan tekemään kivoja asioita ittelleni ja toisille mut mie tuun nyt ensin! Tietenki muksun jälkeen... Kipeenä ollessa alko jo se "bodaaminen" mitä mullon pitäny tehä jo se 5kk.. Nyt sit vaan nostellaan muksua niinko mitäki painoa ja treenataan käsiin voimaa.. Ja rattaillaan et jos jalat palais normaaliin kuntoon... Sama tuon sixpäkin kans et vois ton röllön tuosta reenailla hissukseen pois... Paino on kuitenkin nyt samaa luokkaa ko synnyttämään mennessä eli 62kg.. Eihän sekää vielä normaalipainossa ole mut jospa mää sen kehitän lihakseks ja jatkan tätä reilusti syömistä et saan itteni joskus "normaaliin"... Sulloudun käyrään jottei mun muksun tartte sopia mihkää käyrään! ;D

Jos sitä ottasi itteään niskasta ja siirtyis takasi sohvalta sänkyyn nukkuun vaikka tuo pahempi puolisko kuorsaaki!


-Nukkumattia esittelemään muksulle-

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti